Kurssilaisia lähdössä harjoitukseen 1934. Kuva Museovirasto

Palkatun henkilöstön koulutus

1920-luvulla jouduttiin keskittymään upseerien peruskoulutukseen. Vuosikymmenen lopulla  päästiin jo siihen tilanteeseen, että päällystökoulutuksessa saavutettua tasoa päätettiin nostaa. Päämääräksi asetettiin sodan- ja rauhanajan komppanianpäällikön ammattitaidon saavuttaminen jokaiselle kouluttajavelvolliselle järjestön palveluksessa olevalle vakinaiselle upseerille. Koulutus toteutettiin järjestämällä  vuodesta 1929 alkaen komppanianpäällikkökursseja.

Kurssit järjestettiin kaksiosaisina, joista ensimmäisestä osasta käytetään tässä nimitystä komppanianpäällikkökurssi ja toisesta osasta luutnanttikurssi. Komppanianpäällikkökurssilla opittiin johtamaan jalkaväki- ja konekiväärijoukkuetta yhteistoiminnassa tykistön ja raskaiden suora-ammunta-aseiden kanssa. Kurssin pituus vaihteli puolestatoista kahteen kuukauteen. Kursseja järjestettiin yhteensä 9 ja oppilaita kursseilla oli yhteensä 247.

Komppanianpäällikkökurssin alussa painopiste oli yleisessä taktiikassa ja kurssin loppuosassa painotuttiin jalkaväkitaktiikkaan. Kurssin tavoitteena oli se, että upseerien oli kyettävä yhteistoimintaan tykistön tulenjohtajien ja raskasasejoukkueiden johtajien kanssa. Upseerien oli myös kyettävä suunnittelemaan eri joukkueiden koulutus sekä kouluttamaan ne myös käytännössä. Kokonaan uusia oppiaineita olivat jalkaväkioppi, kranaatinheitinoppi, pioneerioppi ja konekivääri-ilmatorjunta-ammunta.

Koulun opettaja luutnantti Eino K. Toivonen kuului konekiväärityöryhmään. Konekivääri ilmatorjuntajalustalla Urheilukentän reunassa. Kuva Perinneyhdistys, Tola Toivisen kuvakokoelma

Toista jaksoa kutsuttiin luutnanttikurssiksi, koska kaksivaiheisen kurssin suorittaneet suojeluskuntaupseerit haluttiin rinnastaa Taistelukoulun luutnanttikurssin suorittaneisiin sotaväen upseereihin. Kurssille komennetut toimivat suojeluskuntajärjestön vakinaisissa viroissa aluepäällikköinä ja sotilasohjaajina. Luutanttikurssilaisten koulutustaso oli komppanianpäällikkökursseihin nähden yhtenäisempi. Komppanianpäällikkökursseilla puolella oppilaista oli reservinupseerin tutkinto, kun luutnanttikursseilla lähes kaikki oppilaat olivat käyneet reserviupseerikoulun.

Luutnanttikurssilla jatkettiin komppanianpäällikkökurssilla opittuja asioita syventymällä lähinnä komppaniaharjoituksia ja hallintoa käsittelevin luennoin. Kurssilla annettiin valmiuksia johtaa erityisesti suojeluskunnille aluejärjestelmään siirtymisen myötä uusina tulleita kertausharjoituksia. Muuten opetusohjelma noudatti Viipurin Markovillassa toimineen Taistelukoulun luutnanttikurssia.

Kurssin tarkoituksena oli joukkueen taistelun ja eri aselajien välisen yhteistoiminnan opettaminen komppanian puitteissa. Lisäksi edellytettiin pataljoonan puitteissa tapahtuvan komppanian taistelun ymmärtäminen ja komppanian johtaminen. Kurssilla perehdyttiin myös uusiin opetusmenetelmiin ja yhtenäistettiin käytäntöjä eri joukko osastossa.

Koulutuksessa pyrittiin kehittämään oppilaiden pedagogisia valmiuksia. Opetus- ja kasvatusoppiin käytettiin 60 tuntia.

Opetusaineiden tuntimääriä:

  • taktiikka 245 h
  • karttaharjoitukset 24 h
  • pioneeripalvelu, viestipalvelu ja kaasusuojelu yht. 40 h
  • ampumakoulutus 112 h
  • sotilasopetusoppi 25 h
  • sotilaskasvatusoppi 5 h
  • taistelu- ja joukkopsykologia 30 h

 

Viisiviikkoisia luutnanttikursseja järjestettiin vuosina 1936-1938 kahdeksan ja nillä oli oppilaina yhteensä 187 upseeria.

Luutnanttikurssi 4 ryhmäkuvassa 1937. Kuva Perinneyhdistys