Voimisteluharjoitus Urheilukentällä 1931. Kuva Perinneyhdistys

Päällystökoulun muu kurssitoiminta

Voimistelunohjaajakurssit

Urheiluohjaajakurssien voimisteluharjoitus tammikuussa 1928. Kuva Perinneyhdistys, Aulis Hännisen kokoelma.

Suojeluskuntajärjestöllä oli merkittävä rooli urheilupaikkojen rakentamisessa. Malliesimerkkinä oli Päällystökoulu, jonne valmistui jo keväällä 1922 uimalaitos, vuonna 1923 urheilukenttä ja tammikuussa 1926 käyttöön vihitty urheiluhalli. Niinpä vuosina 1922-1932 Päällystökoululla järjestettiin 14 urheilunohjaajakurssia, 11 voimistelunohjaajakurssia sekä kaksi hiihtokurssia. Oppilaita oli talvisilla voimistelunjohtajakursseilla noin 60 ja kesällä hiukan vähemmän. Kurssit olivat melko pitkiä, kahdesta viikosta kuukauteen. Kurssin pituus rajoittikin monien mahdollisuutta ottaa työstään niin pitkää vapaata,

Urheilunohjaajakurssille pyrittiin saamaan oppilaiksi sellaisia suojeluskuntalaisia, jotka olivat suojeluskuntain urheiluneuvojia tai niiksi aikovia, alue- ja paikallispäälliköitä ja muitakin suojeluskuntajärjestössä palvelevia, joilla on edellytyksiä tulla pysyviksi urheiluohjaajiksi.

Pääpaino kursseilla oli kenttäurheilussa ja uinnissa. Pesäpallo- ja jalkapallopelien teoriat käytiin läpi vain kursorisesti läpi ja käytäntö sai täydentää pikkuseikat. Voimistelussa käytiin läpi urheiluvoimistelu ja järjestysharjoitukset. Kurssilla saattoi olla kurssijoukkueen ja Keravana suojeluskunnan välinen pesäpallo-ottelu. Kurssilaisille järjestettiin mahdollisuus suorittaa ensimmäisen luokan kuntoisuusmerkkikoe.

Voimistelunjohtajakurssin ohjelmassa oli 47 tuntia luentoja, jotka käsittivät voimistelun teoriaa ja historiaa, terveydenhoitoa sekä hiihdon teoriaa. Käytännön harjoituksiin oli varattu 104 tuntia. Harjoitusten aiheina olivat voimistelun komentoharjoitukset, telinevoimistelu, näytösohjelmien harjoittelu, hiihto ja nyrkkeily. Tärkeimmät aineet olivat voimistelun komentoharjoitukset (56 tuntia) ja voimistelun teoria (23 tuntia).

Urheiluohjaajakurssi hiihtoharjoituksessa tammikuussa 1932. Kuva Museovirasto

Suojeluskuntajärjestön monilla aluepäälliköillä oli varsin vähäiset tiedot suojeluskuntaurheilusta. Aluepäälliköille järjestettiin maaliskuussa 1931 kaksi kahdenviikon mittaista voimistelunjohtajakurssia. Kursseille osallistui yhteensä 69 oppilasta, joiden ikä vaihteli 22-44 vuoteen. Pääpaino oli, niin kuin kaikilla vastaavilla kursseilla, komentoharjoituksissa, joita oli päivittäin 4 tuntia. Luentopuoli sisälsi voimistelun teoriaa ja historiaa sekä terveysoppia. Hieronnan ja hiihdon teorian lisäksi näitä aineita opetettiin myös käytännön harjoituksissa. Kurssien osallistujat poikkesivat urheiluohjaajakurssilaisista, sillä heiltä puuttui ”urheilutausta”. Niinpä telinevoimistelun ohjelmaa jouduttiin supistamaa. Toisaalta kurssilaisten piti kestää muutaman päivän tiukan urheiluohjelman jälkeen tullut ”lihaksien kipukausi”.

Myös ulkopuoliset hyödynsivät koulun erinomaisia urheilutiloja. Marraskuussa 1930 Urheiluopisto järjesti yhdessä Suomen Valtakunnan Urheiluliiton, armeijan ja suojeluskuntajärjestön kanssa ensimmäiset yhteiset, 26 päivää kestäneet voimistelunjohtajakurssit. Oppilaista 11 oli armeijasta, etupäässä joukko-osastojen urheilu-upseereita, 16 suojeluskuntajärjestöstä ja 14 SVUL:n eri seuroista.

Poikatyönohjaajien kurssit

Poikatyökurssilaiset voimistelutunnilla urheilukentällä. heinäkuussa 1928. Kuva Perinneyhdistys, Edvin Weckströmin kokoelma.

Ensimmäiset 16 päivää kestävät suojeluskuntien poikatyön johtajakurssit järjestettiin Päällystökoululla heinäkuussa 1928. Oppilaita oli kurssilla 37 ja heidän lisäkseen oli suojeluskuntapiireistä koottu 59 pojan suuruinen harjoitusosasto. 1930-luvun alkuun mennessä oli suojeluskuntapiirien poikatyönohjaajat ja 70 suojeluskuntien poikatyönjohtajaa koulutettu Päällystökoulun poikatyö- ja poikatoimintakursseilla.

Kaksiviikkoisen kurssin ensimmäiset 4-5 päivää käytettiin teoriaopetukseen. Opetuksessa paneuduttiin poikatyön tarkoitukseen ja kerrottiin poikatyöstä saatuja kokemuksia. Luennoilla käsiteltiin kasvavien poikien käsittelyyn liittyviä asioita ja kasvatusopin perusteita ja menetelmiä sekä sitä, miten opetettuja asioita voidaan käyttää suojeluskuntien poikatyössä.

Kurssilaiset joutuivat suunnittelemaan ja pitämään harjoitusoppitunteja isänmaan historiasta, kartoista, karttamerkeistä, pienoiskivääristä ja sen käytöstä. Samoin heitä opetettiin johtamaan laulu- ja voimistelutunteja.

Tasavallan presidentti P.E. Svinhufvud seuraa poikatyönohjaajien kurssin uintiharjoitusta uimalarakennuksessa 23.7.1931. Kuva Perinneyhdistys

Vuodesta 1933 alkaen kursseja alettiin pitämään muualla kuin Päällystökoululla. Ainoastaan vuonna 1935 koululla järjestettiin poikatyönjohtaja- ja poikatyökurssit. Lauri ”Tahko” Pihkalan johtamille kolmeviikkoiselle poikatyönjohtajakurssille osallistui 47 poikatyön johtajia ja 9 päivän poikakurssille 80 poikaa. Opetusohjelmassa oli uintia, pesäpalloa, yleisurheilua, suunnistusharjoituksia, maastoleikkejä, palotorjuntaa, pienoiskivääriammuntaa, voimistelua sekä nyrkkeilyä. Kurssin aikana järjestettiin kaksi kertaa iltanuotiokin. Kurssit päättyivät kolmipäiväiseen retkeen, joka tehtiin matkustamalla junalla Lohjalle ja jatkamalla sieltä omia teitä Sammattiin.

Päällystökoulu antoi erinomaiset puitteet poikatyön koulutukselle. Pihkalan mukaan ongelman aiheutti se, ettei koulun ympäristö viljapeltoineen, louhikkoisine mäkineen ja ryteikköisine metsineen tarjonnut sopivaa maastoa poikatyölle ominaiseen retkeilyyn.

Päällystökoululla opitut asiat ulottivat vaikutuksen myös koululaitokseen, sillä puolet kurssilaisista oli  oppikoulun ja kansakoulun opettajia sekä opettajaseminaarilaisia.

Poikatoimintakurssin harjoitusjoukkue ryhmäkuvassa urheilukentällä; 3. oik Taisto (myöh. Tola) Toivonen, 4. Yrjö Laurila heinäkuussa 1929. Kuva Perinneyhdistys, Tola Toivisen kokoelma

Kenttäpappien koulutustilaisuudet

1. kenttäpappien kurssi miehistörakennuksen edessä;. Kuva Museovirasto alkuperäinen omistaja Martha Danielsson os. Sevón

Suojeluskuntajärjestö käynnisti hengellisen toiminnan 1924, jolloin perustettiin ensimmäiset kenttäpapin tehtävät suojeluskuntapiireihin. Toimintaan osallistui runsaasti papistoa molemmista kansankirkoista. Vuonna 1936 järjestöön kuului 231 pappia, joista kenttäpappeja oli 146. Kenttäpappien koulutus keskittyi Päällystökoululle, jonka tiloissa järjestettiin myös useita kenttäpappien neuvottelupäiviä.

Kenttäpappien neuvottelupäivillä käsiteltiin kenttäpappien tehtäviä niin rauhan aikana suojeluskuntajärjestössä, kuin myös sodan ajan rintamaolosuhteissa. Kenttäpappien työtä sodan aikana käsiteltiin Huolto-ohjesäännön pohjalta. Esityksessä puhuttiin sotilaiden hengellisestä ja henkisestä hoidosta. Neuvottelupäivillä kirvoitti paljon keskustelua kenttäpapin tehtävien sovittaminen seurakuntapapin virkaan sekä kenttäpapin pidättäytyminen poliittisten suojeluskuntajärjestön jäsenten

Luentojen lisäksi kenttäpapit pääsivät tutustumaan sotilaallisiin asioihin, kuten kiväärikaliiperisten aseiden ammuntoihin, kranaatinheittimiin sekä juoksuhautoihin. Vapaa-ajalla virkistäydyttiin saunassa ja Tuusulanjärvessä sekä nautittiin lottien ruoka- ja kahvitarjoiluista.

Kenttäpappien Päällystökoululla vuodesta 1926 alkaen. Kurssin tavoitteena oli perehdyttää kenttäpapit toimimaan tehtävissään sodan aikana. Tärkeimpänä opetuksen aiheen oli kenttäpapin tehtävät sodan aikana. Opetuksessa kiinnitettiin huomiota sotilaspsykologiaan ja -kasvatukseen, sielunhoitoon, valistustoimintaan sekä lääkintähuoltoon.

Opetusohjelmaan kuului suojeluskuntajärjestön upseerien luennot taktiikasta ja strategiasta. Päällystökoulun ympäristöön tutustuttiin kartan ja kompassin kanssa suunnistusharjoituksissa. Papit perehdytettiin myös kaasuihin ja kaasunaamareihin. Kaikella koulutuksella pyrittiin siihen, että kenttäpappi tuntiessaan em. asiat, selviytyy sodan aikana rintamalla heti alusta lähtien. Kurssi päättyi kenttäpain tutkintoon.

Huomiota kiinnittää se, ettei kenttäpapin koulutukseen kuulunut kaatuneiden huolto. Kaatuneiden huoltoa ei ennen talvisotaa käsitelty missään armeijan ohjesäännöissä. Vasta tammikuussa 1940 Päämajalta tuli käsky Kaatuneiden evakuointikeskusten (KEK) perustamisesta.

Kenttäpapin peruskursseja järjestettiin yhteensä kahdeksan kurssia, joiden pituus oli 9-15 päivää. Kursseille osallistui yhteensä noin 170 pappia. Kenttäpapin jatkokursseja ehdittiin järjestämään vuosina 1936 ja 1939. Jatkokurssin pituus oli 10 ja 11 päivää. Päällystökoululla järjestettiin myös viisi kertaa kenttäpappien neuvottelupäivät, joiden pituus oli 2-6 päivää.

Reservilääkintäupseerikurssilaisia oppitunnilla marraskuussa 1935. Kuva Museovirasto, kuvaaja Aarne Pietinen

Lääkintäkurssit

Suojeluskuntajärjestön toiminnan alkuaikoina oli voimassa määräys, jonka mukaan vuoden suojeluskuntalääkärinä toiminut ylennettiin suojeluskuntalääkäriupseeriksi. Määräystä muutettiin siten, että ylennystä varten oli suojeluskuntalääkärien suoritettava suojeluskuntaupseerin tutkinto pienin muutoksin. Tämän vuoksi järjestettiin vuosina 1925 ja 1926 kaksi noin kahden viikon mittaista lääkintäupseerikurssia sekä vuonna 1926 viiden päivän mittainen lääkintäupseeritutkinto-tilaisuus.

Aluejärjestelmään siirtymisen yhteydessä järjestettiin suojeluskuntaupseereille tilaisuuksia reserviupseerin tutkinnon suorittamiseen. Myös suojeluskuntalääkäreille ja suojeluskuntalääkintäupseereille järjestettiin vuosina 1934 ja 1935 kaksiviikkoiset kurssit, joiden yhteydessä heillä oli mahdollisuus suorittaa reservin lääkintäupseerin tutkinto. Niille suojeluskuntalääkäreille, joilla oli jo suojeluskuntalääkintäupseerin arvo, järjestettiin Päällystökoululla syksyllä 1935 2-3 päivää kestävä tutkintotilaisuus. Tutkinnon hyväksytysti suorittaneet ylennettiin reservin lääkintäupseereiksi.

Ensimmäiset kaksi alipäällystölle tarkoitettua lääkintäkurssia järjestettiin vuoden 1922 aikana. ” Sanitäärikurssit”, kuten niitä tuolloin nimitettiin, kestivät noin kolme viikkoa.  Kursseilla opetettiin maastolaatikon avulla joukkosidonta- ja pääsidontapaikkojen sekä lievästi haavoittuneiden kokoontumispaikkojen sijainnit. Tinasotilailla kuvattiin lääkintämiesten liikkumista hyökkäävien joukkojen mukana ja heidän toimintaansa haavoittuneiden evakuoinnissa.

Lääkintäaliupseereille suunnattuja kursseja jatkettiin vuoteen 1925 saakka. Opettajina toimivat sotilasohjaajat ja järjestöön kuuluvat lääkärit ja olipa vuoden 1922 kurssilla opettajana sairaanhoitaja, lotta Dagmar Ruin, joka käytti nimimerkkejä Sisar Dagmar, tai Syster Dagmar. Kurssilaisille pidettyjen luentojen aiheina olivat
– anatomia
– fysiologia
– kirurgia
– kenttälääkintä
– sotilasvalmius

Käytännöllistä sairaanhoitoa kurssilaiset kävivät oppimassa Hyrylässä, Kenttätykistörykmentti 1:n sairastuvalla. Oppilaat pääsivät myös tutustumaan Helsingissä toimineen sotilassairaalan eri osastoihin.