”Tuusulan kurssilaiset kuumana kesäpäivänä virkistäytymässä Tuusulanjärven vilpoisissa, vaikkakin mutaisissa laineissa.” (Joululotta 1927 kuvateksti) Kuva Perinneyhdistys

1. Yleistä

Suojeluskuntain Päällystökoululla vuosina 1923-1941 järjestetyt lottien valistus- ja leiripäivät opittiin tuntemaan ”Tuusulan kursseina”. Noin parituhatta lottaa kautta maan sai kursseilla oppeja, joita he saattoivat levittää omissa kotiosastoissaan ja –piireissään.

Mutta millaista oli olla kursseilla ja millainen oli päivän ohjelma. Tässä kerromme noita kokemuksia, joita on kerätty erityisesti lottien itsensä lehtiin kirjoittamista jutuista.

Artjärvellä järjestettyjen ensimmäisten kurssien johtoajatus oli kahdella sanalla sanottuna ”Isänmaan puolesta”. Sama ajatus oli kursseilla koko parinkymmenen vuoden ajan, kun niitä järjestettiin. Eli seuraava: ”Kurssien tarkoitus on kohottaa lottatyötä, valaista sitä, luoda lottien tavoiteltavaksi kauniita, valoisia päämääriä, osoittaa heille, että emme ole lottia vain työssämme, vaan lottia sielullamme, ajatuselämäämme myöten” Eli kursseilla ei jaettu pelkästään tietoja ja taitoja, vaan niiden päämääränä oli myös lotta-aatteen vaaliminen.

2. Kurssilaisista

Kursseihin osallistuvista vanhimmat olivat jo ohittaneet 50-vuoden merkkipaalun, nuorimpien ollessa 18-vuotiaita. Koulutuspohjassa pyrittiin siihen, että tilaisuuteen osallistuvat olisivat suorittaneet vähintään keskikoulun, mutta sekään ei ollut välttämätön. Kesällä 1925 kurssia ei järjestetty sen tähden, että koulutustasovaatimuksesta johtuen kursseille ei ollut riittävästi osallistujia. Niinpä mukana oli maalaistalon tytöistä korkeasti oppineisiin, työläistaustaisista johtavassa asemassa oleviin.

Mutta annetaanpa heidän itsensä kertoa. ”Tuusulan joukko oli sekin koottu maan eri puolilta. Siinä oli naisia kaikista piireistä. Kun katsot sitä tarkoin, näet naisia, joiden koko olentoon on vanha kulttuuri painanut lähtemättömän leimansa, mutta näet myös naisia, joiden karut piirteet kertovat vuosien ja vuosikymmenien ankarasta työstä. Ovat tulleet, nuo naiset, kodeista, konttori pöytien takaa, haravan varresta, karjakartanoista, kaikkialta.”

Hän jatkaa; ”Mutta yksi yhteinen piirre heissä on, piirre, joka tekee meistä kaikista samanlaisia. He ovat tajunneet velvollisuutensa. Lottatyö ei ole leikkiä. Se on ankaraa työtä, vaikka siinä onkin monet mieluisat ja viettävät puolensa.”

Monille nuorille naisille nämä kurssit olivat ensimmäinen pidempi irtaantuminen kotoa, joten oli luonnollista, että kokemukset olivat mieliin jääviä. Useimmat joutuivat matkustamaan kurssipaikkakunnalle yön yli ja jo matka yöjunalla kurssille oli jännittävä ja unikin taisi jäädä vähäiseksi. Näin eräs lotta muisteli jälkeen päin: ”Pohjanmaan juna jyrisee etelää kohden. Asema toisensa jälkeen hurahtaa ohi. Harmaapukuisia lottia reppuineen kiiruhtaa junaan. Kokkolan asemalla liikkuu jo kymmenkunta lottaa makuuvaunuja kohden. Ikävältä tuntuu lähtö, mutta mieli kevenee, kun näkee niin monta muuta olevan matkalla juuri samaan päämäärään. pian siinä makuuvaunussa tutuksi tullaan. On siinä lottia, jotka jo vuorokauden ovat olleet matkalla ja vielä on yö edessä, ennen kuin Keravalle tullaan. Sama määränpää meillä on vain kun niillä kymmenillä, jotka

samanaikaisesti pyrkivät kohti kaunista Tuusulaa.” Ja perille pääsyään hän kuvaa näin; ”Auto lähtee liikkeelle Keravan asemalta täydessä lastissa eli oikeastaan ylilastattuna. Edessä kapsäkin päällä istuu pieni lotta pyyhkäisten salaa silmiään ja kaihoisasti katsoo moni muukin poistuvaa junaa.”

Päällystökoulun auto, jolla kurssille tulevat lotat kuljetettiin Keravan asemalta Päällystökoululle. Kuva Keravan museo

3. Elämää kursseilla

Kurssin avajaisissa taisivat mennä monelta kauniit puheet ohi korvien, sillä silmät ymmyrkäisinä piti ihmetellä salin suuruutta, olihan urheilusali korkeampi kuin monen lotan kotikirkko, ”ja siellä oli kaikenlaisia vehkeitä ja kojeita: oli paksuja tankoja katosta lattiaan. Lotta Reppulainen ei käsittänyt, mitä ne olivat, sillä ne sauvoimet, joilla siellä kotikoskilla venheitä sauvotaan, eivät ole läheskään niin paksuja ja pitkiä.”

Avajaistilaisuudessa moni lotta näki ensimmäisen kerran myös keskusjohtokunnan puheenjohtajan, ”lottakenraali” Fanni Luukkosen. Tuusulan kurssien suurta merkitystä kuvaa se, että koulutustilaisuuksien vetäjänä toimi yleensä lottajärjestön korkein johtaja ja kurssien vetäjinä keskusjohtokunnan jäsenet.

Opettajat kukitettavina Lottien valistus- ja leiripäivien päättäjäisissä 21.6.1930,. Helmi Arneberg-Pentti, Viron lottien puheenjohtaja Mari Raamot, Fanni Luukkonen, oik. Eva Tigerstedt. Kuva Museovirasto , kuvaaja Aarne Pietinen

Ensimmäiset päivät olivat kovaa koulua sotilaalliseen kuriin tottumattomalle. Jo ensimmäisestä hetkestä lähtien lotat opetettiin täsmälliseksi, huolelliseksi sekä alistumaan kuriin. Tupien täytyi olla tiptop, tavaroiden täsmällisesti oikeilla paikoillaan ja lakanat ojennuksessa. Jos näin ei ollut, tupatarkastuksissa vääpeli repi punkat auki ja kaappien avoimet ovet osoittivat pinkkojen korjauksen tarpeen. Jo edellä kerrottu kuvaa sitä, että kursseilla noudatettiin suorastaan sotilaallista kuria ja sisäjärjestystä. Lottien kirjoitukset osoittavat, että he ymmärsivät kurin merkityksen.

1920-luvulla käytössä oli miehistörakennus, jonka suurimpaan tupaan oli majoitettu 18 lottaa. Kurssirakennuksen rakennusaikana jouduttiin nukkumaan siskonpedillä urheiluhallin lattialla. Rakennuksen valmistuttua kurssilaisia majoitettiin yhteen tupaan enintään 10 henkeä.

Miehistörakennuksen majoitustupa oli karu, mutta ankea. Kuva Perinneyhdistys

Ensimmäisen päivän kääntyessä iltaan ja valojen sammuttua ja tupien hiljennyttyä saattoikin koti-ikävä nostaa jopa kyyneleen silmäkulmaan. Ja kun vihdoin lotta sai unen päästä kiinni, olikin tiukka aloitus: Herätys oli klo 6.30. Aamu alkoi aamuvoimistelulla, peseytymisellä, tupien siivouksella ja sen jälkeen nautitulla yhteisellä aamiaisella. Joku saattoi pulahtaa Tuusulanjärven virkistävään ja raikkaaseen syleilyyn. Aamiaisen jälkeen kaikki kurssilaiset kokoontuivat urheilukentälle juhlalliseen lipunnostoon ja aamuhartauteen. Sen jälkeen iltahartauteen saakka oli joka hetkellä määrätty tehtävänsä. Uinti, voimistelu ja laulu vuorottelivat päivän ohjelmassa varsinaisten oppituntien kanssa, joita oli sekä kaikille jaostoille yhteisiä, että kullekin omaa erikoisopetustaan. Lounaan jälkeen oli varattu aikaa hiljaiselle tunnille, josta eräs lotta kirjoitti: ”Tahtoisin laulaa ylistyslaulun hiljaisuustunnin keksijälle! Se, joka oli ulkona, pysyi siellä, kuka taasen oli tuvassa, oli siellä hiljaa paikoillaan. kahdensadan kenkäparin kopinaa ei kuulunut, ei ovissa käyntiä. Kirjoitettiin, luettiin tai annettiin ajatusten hetkeksi levähtää. Käytävissä

hiipivät keltanauhaiset päivystäjät hiljaisuutta valvomassa. Ne, jotka ulkona olivat, istuvat ympäröivää kaunista luontoa ihailemassa, silmää ilahduttava onkin näköala yli Tuusulan järven. Ei yksin ihmiskäsi ollut valmistanut täällä kaikkea meitä ympäröivää niin ihastuttavaksi, vaan itse koulun asemakin oli luonnon puolesta kaunis.”

Kurssit pantiin toimeen kesäisin, jolloin lotat saattoivat käyttää kesälomiaan kursseille osallistumiseen. Toisaalta myös Päällystökoulun oma kurssitoiminta oli vähäisempää. Sää ei kuitenkaan aina ollut suotuisa. Joku Lotta väittikin, ”että traditio on, että kun lotat tulevat Tuusulaan, niin käyvät ilmat rumiksi.”

Ainakin kesäkuussa 1931 ilma oli kylmä. Kurssi oli poikkeuksellisesti täysin ruotsinkielinen. Kuva Perinneyhdistys

4. Koulutushaarat

Muonitusjaosto järjesti omaa koulutustaan jokaisella kahdeksallatoista kurssilla. Opetukseen sisältyi perehtymistä muonitustöissä huomioon otettavista seikoista, opeteltiin kenttäkeittiön rakennetta, käyttöä ja hoitoa, varastolaatikoitten sisältöjä, ruoka- ja ravintoaineitten aakkosia. Tärkeätä oli oppia, miten vähillä kustannuksilla ja käytännöllisillä työtavoilla valmistetaan maukasta ruokaa suurillekin joukoille.

Käytännön harjoitusta saatiin huolehtimalla kurssilaisten muonituksesta. Niinpä osa muonituslotista joutuikin kömpimään jo kello viisi kenttäkeittimille ja aloittamaan aamiaisen valmistuksen. Samaan aikaan muut vielä katselivat kauniita unia vällyjen alla. Myös muonituslottien tietoja testattiin erilaisilla kokeilla. Yllättäen pidetyissä ruokareseptien kirjoituskokeissa vastaukset saattoivat kyllä olla aika hupaisia, kun joku unohti sianlihakastikkeesta lihan, toinen taas ajatteli tarjota kaurapuuroa, jossa ryynit etsivät epätoivoisesti toisiaan, kolmas taas kuvitteli tarjoavansa perunatonta lihakeittoa jne.

Muonituslottia kenttäkeittimellä 1931, kouluttajat Karin von Fieandt, Karin Carlsson ja oppilas lotta Montell. Kuva Perinneyhdistys

Muut lotat joutuivat tunnustamaan, etteivät olleet muiden puuhat mitään ilmavalvontalottiin verrattuna. Kuten eräs lotta vuonna 1934 kertoi: ” eräänä viimeisistä illoista ilmavalvontalotat leikkivät sota-aikaa. Tilaisuutta varten saapunut Sääski-merkkinen lentokone lenteli Tuusulanjärven yläpuolella. Lottia istui puissa, tornissa, kallioilla ja kukkuloilla. Tähystettiin, mittailtiin kulkusuuntia, korkeuksia, lähetettiin sanomia lankaa pitkin ja signaalein. Opettavaista se oli. Kertomattakin on selvää, että voileivät ja maito, joita tarjotin oikein Kasinorakennuksessa, tulivat kunniaan keskiyöllä.”

Ilmavalvontalotat oppitunnilla, opettajana luutnantti Eino K. Toivonen 1934. Kuva Perinneyhdistys, Tola Toivisen kokoelma

Ilmavalvontalotille järjestettiin Päällystökoululla kursseja ainakin pari kertaa myös syksyllä, samaan aikaan, kun koululla oli käynnissä myös suojeluskuntaupseereiden koulutustilaisuuksia. Niinpä syksyllä 40 aluepäällikkökurssilaiset ojensivat parille lotalle syksyisen orjanruusukukan tervehdykseksi kaikille kurssilaisille. Nämä hyväkkäät kuitenkin veivät kukat omiin tupiinsa, mutta sitähän muut eivät sulattaneet. Järjestettiin ruusuarpajaiset, joista saadut tulot, tämän päivän arvossa reilut 70 €, lahjoitettiin tuusulalaiselle sotainvalidille. Talvisodan jälkeisen ajan ankeutta kuvaa se, että kurssilaisille ei kurssin aikana tarjottu korviketta, kahvista puhumattakaan.

Myös vuonna 36 alkaneella tyttötyönjohtaja koulutukseen osallistuneiden harjoitukset järjestettiin pääasiassa ulkona. Ohjelmaan kuului teoriatuntien lisäksi teltan pystyttämistä, tilapäisten keittouunien, kellareiden ja käymälöiden valmistamista. Suunniteltiin ja järjestettiin kaikille kurssilaisille yhteisiä nuotioiloja asianmukaisine ohjelmineen. Kurssilaisille opetettiin suunnistuksen, eli tuohon aikaan suunnistautumisen, teoriaa. Ja kun asiat oli opittu, lähdettiin metsiin kokeilemaan, minne päin se kompassi suuntaviivoineen vei. Ja veihän se! Toiset kyllä osuivat oikeaan, mutta toiset taas olivat sitä mieltä, että radan tehnyt luutnantti oli laittanut rastit aivan väärin paikkoihin. Suunnistus oli monille uutta ja oli aivan ymmärrettävää, että jotkut pelkäsivät metsissä harhailuaan ja majoitukseen päästyä sydämentykytystä koitettiin rauhoittaa jonkun mukana olleen mukaan kampferttitipoilla.

Ai mitä ne kassa- ja kansliajaoston kanslialotat sitten opiskelivat? Joku kuvasi heidän opiskeluaan näin; Yläkerran luentosali oli kanslialottien työhuone. Siellä suurien pöytien ääressä istui yli kolmekymmentä kanslialottaa papereineen, tilikirjoineen ja muistiinpanovihkoineen viisaan näköisinä kuin olisivat tahtoneet sanoa, että mehän siellä kotipaikallamme johdamme kaiken lottatyön, panemme koko koneiston käyntiin. Kurssilaisen oppiaineisiin kuului myös viestiliikenteen opettelu, eli puhelimen käyttö, sekä maasto-oppi.

Lotat puhelinkaapelia vetämässä ampumaradan maastossa. Kuva Helsingin kaupunginmuseo, Aarne Pietisen kokoelma

Pienin Lotta Svärd-jaostoista oli varusjaosto, jonka tehtävänä oli niin lotta- kuin suojeluskunta-asuistakin huolehtiminen. Tehtävän merkitys oikeastaan tajuttiin vasta sodan aikana.

Kaikkien lottien opetusaineisiin kuului yhteisiä aineita, joita opettivat niin ulkopuoliset siviilit, järjestön omat johtajat sekä suojeluskuntajärjestön upseerit. Näitä yhteisiä olivat mm yhdistyksen sääntöjen selostus, historian opetus, luennot naisten urheilumahdollisuuksista, joukkopsykologiasta, kaasusuojelusta, sekä yleissotilaallisista aiheista. Viimemainittujen aineiden opettajina toimi myös upseerit, joista eräs joutui opettamaan lotille sotilaiden arvomerkkejä. Kun luennoitsija kyseli joitakin merkkiä, niin yksikään käsi ei nouse. Opettaja yritti auttaa antamalla pienen vihjeen kertomalla, että sellaisia herroja olivathan lotat nähneet koulullakin. Vastaamaan joutunut lotta pelasti itsensä ja lottasisarensa selittämällä opettajalle: ”Meitä on kielletty katsomasta niitä herroja!”

Tärkeä sija oli myös laululla. Kurssilaisista muodostettiin kuoro, johon saattoi kuulua jopa yli 160 laulajaa. Laulunopettaja harjoitutti kuorolla yli 20 laulua, joista pari esitettiin juhlatilaisuuksissa.

Lotat laulutunnilla Urheiluhallissa 1930. Kuva Perinneyhdistys

5. Muuta

Taistelukoulun Perinneyhdistyksen arkistoissa taitaa olla eniten sellaisia kuvia, joissa lotat seisovat jonottamassa jonnekin. Ehkä se johtui siitä, että kursseilla jonotettiin niin usein. Ensimmäisenä päivänä jonotettiin sitä, että saatiin kuitattua vääpeliltä ruoka-astiat ja veitsi-lusikka-haarukkanipun. Sitten jonotettiin kolme kertaa päivässä muonituslottien

valmistamaa maukasta ruokaa, iltapäivisin kahvia ja joka ruokailun jälkeen vielä piti jonottaa päästäkseen tiskaamaan ruoka-astiat.

Ei kursseillakaan unohdettu normaalia elämää. Saattoipa käydä niin, että lotat istuivat vielä myöhään illalla korvat tarkkana kuuntelemassa olympialaisten selostuksia. Suomalaisten voittoja tervehdittiin riemukiljaisuin ja vasta kun radio oli vaiennut, malttoivat lotat hajaantua tupiinsa.

Kurssit olivat tiiviitä, mutta joskus löytyi hiukan vapaata aikaa. Eräänä kesänä lotta saivat kutsun saapua Helsingin suojeluskuntapiirin leirille Nummenkylään, katsomaan taisteluharjoituksia ja viettämään lopettajaisiltaa leirillä olleiden kanssa. Ilta taisi olla aika riemukas, saivathan lotat luvan viipyä kello 24:een, joten he ennättivät pyörähtelemään siellä myös tanssin tahdissa. Eräs kurssi taas pääsi käymään Helsingissä seuraamassa valtakunnallista voimistelujuhlaa.

Ennen kuin kurssirakennus valmistui 1934, ruokailtiin ja juotiin päiväkahvit pihalle pystytetyissä telttakatoksissa. Tuolloin muonituskursseilla olevat lotat valmistivat ruoan oppilastyönään ulkona kenttäkeittiöissä. Kurssirakennuksen valmistuttua keittäminen ja paistaminen tapahtui modernissa, sähköistetyssä keittiössä. Keittiön oli suunnitellut arkkitehti Elna Kiljander, joka oli suunnitellut pari vuotta aikaisemmin valmistuneen eduskuntatalon keittiön. Avarassa ruokasalissa mahtui kerralla ruokailemaan 200 lotan kurssi.

Lotat kahvilla pihamaalle pystytetyssä katoksessa elokuussa 1927. Kuva Perinneyhdistys

Uuden kurssirakennuksen käyttöönotto toi uutena palveluna kanttiinin, josta saattoi ostaa postikortteja, paperia, makeisia, leivoksia ja suklaata. Ja jos oikein halusi törsätä, saattoi juoda kahvin leivoksen kera. Kanttiinin ylläpidosta vastasivat paikkakuntalaiset lotat, ensisijaisesti asemestarin rouva, Tyyne Merviö.

Sunnuntaisin sai nukkua tunnin pitempään, koska oli lepo- ja juhlapäivä. Usein kesäsunnuntaisin saattoi nähdä satapäisen lottajoukon kävelevän ryhdikkäästi parijonossa Tuusulan kirkkoon jumalanpalvelukseen. Paluumatkalla monet lotat pysähtyivät tutustumaan kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven kuolinmökkiin. Koska eri jaostojen järjestämien kurssien pituus vaihteli, saattoi sunnuntaisin olla myös kurssien päättäjäisiä kauniisti koristetussa urheiluhallissa.

Iltaisin lotat kokoontuivat pihamaalle, urheilukentälle ja ryhmittyivät avoneliöksi, rivit suoriksi. Rivin eteen astui joukon johtajatar, joka luki päiväkäskyn seuraavalle päivälle. Sitten seurasi juhlallinen lipun laskeminen, joka toimitettiin sotilaallisin menoin. Kun lippu oli laskettu tangostaan, veisattiin virsi. Erään lotan mielestä kurssin sisältörikkaimpia hetkiä olivat aamu- ja iltahartaudet, jotka piti johtaja Luukkonen itse. Hän kutsui puheissaan kurssilaisia pilvettäriksi ja ilmattariksi. Joskus näissä tilaisuuksissa puheen piti ainut tilaisuuteen osallistunut mies, suojeluskuntapappi. Iltahartauden jälkeen lotan hajaantuivat valmistautumaan yöpuulle menoon.

Lopettajaisia eräs lotta muisteli 1938; ” Lopettajaiset aloitettiin ulkona klo 18. Mitä ihanin kesäilta loi jo juhlatunnelmaa. Kun sitten kurssilaiset juhlapuvuissaan asettuivat avoneliöihinsä, lupauksen antajat sisemmä, kutsuvieraat ja opettajat saapuivat ja pastori Anstén puhui velvoittavia sanoja lottalupauksen antajille, oltiin todella luonnon suuressa

temppelissä, Herran kasvojen edessä. Virren jälkeen puhui sydämellisiä sanoja lotta Kaarela lupauksen juuri antaneille lottatovereilleen. Tilaisuus loppui lottalaululla.”

Lotat iltahartaudessa ja lipunlaskussa urheilukentällä elokuussa 1926. Kuva Perinneyhdistys

6. Vierailut

Lottakurssit olivat erinomainen näyteikkuna suomalaisten vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen toimintaan. Niinpä kurssit saivat toinen toistaan korkea-arvoisempia vieraita niin koti- kuin ulkomailtakin. ”Valkoinen kenraali” Mannerheim oli erityisen toivottu vieras. Kesällä 26 hänen seurueeseensa kuului myös ranskalainen ensimmäisen maailmansodan sairaanhoitajatar madame Virginie Hériot.

Mannerheimin lisäksi vieraina nähtiin tasavallan presidentti ”Ukko-Pekka” Svinhufvud. Myös suojeluskuntain päällikkö Lauri Malmberg oli usein nähty, mieluisa vieras.

Unohtumaton kokemus oli lotille, kun kesällä 1928 vieraaksi saapui Norjan kuningas Haakon VII, joka noustuaan Päällystökoulun portilla autosta, astui kauniisti koristelusta portista koulun alueelle, jossa käveli koivukujaa valkoisiin esiliinoihin pukeutuneiden lottien muodostamaa kunniakujaa pitkin. Lotat saivat myös seurata, kun kuningas istutti niin sanotun kuninkaan kuusen kurssirakennuksen eteen.

Madame Heriotin lisäksi kurssien vieraina nähtiin muitakin ranskalaisia; suurlähettilään puolisoa, ranskalaisia lehtimiehiä, kävi vieraana myös amerikkalaisia upseereita. Luonnollisesti vieraina nähtiin myös sisarjärjestöjen edustajia niin pohjoismaista kuin Baltian maistakin. Eräs vieraista oli unkarilainen korkeakoulun opettaja neiti Maria Tauszig. Hän viipyi hiukan pitempäänkin ja ehti pitämään vierailunsa aikana kurssilaisille kaksi luentoa – suomen kielellä.

Ei nämä vierailut olleet kurssilaisille pelkkää riemua, aiheuttivathan ne paljon ylimääräistä työtä. Kaiken piti olla tietenkin tip top! Vaatetus siistittiin ja tarkistettiin. Jopa hameen pituuskin tarkistettiin – muistattehan, 25 cm. Tuntien Tuomalan metsän ja soiden kiukkuiset itikat, ei käy kateeksi lottia, jotka joutuivat punomaan 150 m havuköynnöstä vierailujen koristeeksi. Ja vierailukin oli heille marssimista ja seisomista pitkiäkin aikoja perusasennossa hyttysten syötävänä.

Sotamarsalkka C.G.E. Mannerheim vierailulla 29.6.1940. Kuva Museovirasto, kuvaaja Aarne Pietinen

7. Opettajista

On mielenkiintoista lukea, millä tavalla lotat ovat opettajiaan kuvanneet. Ne kertovat omalta osaltaan siitä suuresta arvostuksesta, jota kursseille osallistuneet tunsivat opettajia kohtaan. Toisaalta niistä välittyy kuva, että opettajat olivat vihkiytyneet tehtäviinsä ja suorastaan nauttivat työstä, jota saivat tehdä. Olisi lukemattomia nimiä, joita pitäisi mainita, mutta tiedän tässä voidaan ottaa esille vain muutama nimi.

Kurssien johtajanahan toimi lottajärjestön puheenjohtaja, eli 20-luvulla johtajana oli Helmi Aarneberg-Pentti, sitten Fanni Luukkonen.

Fanni Luukkonen oli karismaattinen hahmo, jota lotat kunnioittivat ja ihailivat. Jo pelkällä ilmestyksellään hän lottien mukaan ikään kuin eliminoi heistä kaiken arkisen ja pienen,

jättäen jäljelle oikean lottamielen. Hänen oppituntinsa olivat odotettuja ja lienee turha kysyäkään, jäivätkö opit mieleen.

Talvisodan jälkeen, kesällä 1940 järjestettyjen kurssien päättäjäisistä tuli tavallistakin juhlavampi, sillä marsalkka Mannerheim kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Hän ojensi tilaisuudessa Fanni Luukkoselle 1. luokan Vapaudenristin miekkoineen.

Marsalkka sanoi luovutuspuheessaan; ”Lotta Svärd yhdistyksen keskusjohtokunnan arvoisa puheenjohtaja! Suomen naisten työ kodin ja isänmaan hyväksi on saavuttanut kauneimman muotonsa Lotta Svärd järjestössä, joka yli maan rajojen on herättänyt kunnioitusta ja ihailua. Lottien työn merkitys hiljan käydyssä sodassa oli niin arvokas, että vasta historia sen täysin voi määritellä. Tunnustukseksi Suomen lottien urheudesta ja ansioista sodan aikana tahdon henkilökohtaisesti kiittää Teitä arvoisa neiti Luukkonen. Minulla on kunnia ojentaa Teille 1. luokan vapauderisti.”

Fanni Luukkosen omakuva, jonka hän lahjoitti Päällystökoulun emännälle Saima Laurilalle 15.4.1943. Kuva Perinneyhdisty

Mainittakoon, että kaksi vuotta myöhemmin sama kunniamerkki myönnettiin myös Sotilaskotiliiton ensimmäiselle puheenjohtajalle Katri Bergholmille ja venäläisten partisaaniylläkössä kaatuneelle Toini Jännekselle.

Eräs pitkäaikaisimmista opettajista oli muonituskursseja vetänyt kotitalousopettaja Elli Malmgren, joka toimi myös kurssien johtajan sijaisena silloin, kun ”lottakenraali” oli ulkomaan matkojen tai muiden edustustehtävien takia estyneenä. Malmgren oli valtava tarmonpesä, joka askeleitaan säästämättä hääri kaikkialla ja aina hänellä oli annettavana kurssilaisia kannustava hyvä sana tai herttainen hymy. Malmgrenista tuli myöhemmin Syvärannan Lottaopiston johtaja.

Aikaisemmilla kursseilla olleet lotat olivat ehkä jo etukäteen pelotelleet tulevasta, ainakin kurssivääpeli Eva Tigerstedtistä. Hänen tiukan sotilaallinen komentonsa säikäytti aluksi arempia, mutta pian he oppivat huomaamaan, että jämäkän ja vaativan ulkokuoren alta löytyi sydämellisyyttä ja huumorintajua. Karismaattisesta kurssivääpelistä tulikin nuorten naisten ihailun ja kunnioituksen kohde, jonka mieltä ei kukaan tahtonut pahoittaa.

Eva Tigerstedt ehti olla 15:llä kurssilla kurssivääpelinä. Hän oli myöskin varmasti kurssien näkyvin hahmo, ainakin lehtijuttujen perusteella. Eräs kuvaava kirjoitus oli Nimimerkki S T:nen kirjoitus: ” Totuimme myös tuon joka iltaiseen hyvääyöhön ja jokainen koetti viimeiseksi, ennen sähkön sammuttua nähdä vilahduksen vääpelistä. Tavallisesti olimme vuoteessa hänen saapuessaan, kuten määräyskin oli, mutta kerran hairahtui meidän tupavanhin ja oli vielä täysissä pukimissa, mutta tämän hairahduksen käsittää, kun huomattiin, että lentäjiä oli tullut koululle, joten oli selvää, että meidän muuten niin järkevä tupavanhin oli joutunut miesväen lumoihin. Mitä iltaisin tapahtui eri tuvissa vääpelin poistuttua, on tietenkin salaisuus, josta hienotunteisesti on vaiettava. Näimme me kerran vääpelimme murheellisenakin. Eräänä aamuna oli sattunut joku ikävä tapaus kursseilla ja alla päin, hitaasti silloin soppajonoon mentiin, vaikka muuten jono oli aina valmiina ennen pillin puhallusta. Mutta keskipäivällä kulki huhu suusta suuhun; vääpeli hymyilee taas kuten ennenkin. Ja aivan kuin taikaiskusta oli synkkä mielemme poissa. Päivällisen aikana me sitten kaikki totesimme, että vääpeli hymyilee ja sinä iltana odotettiin enemmän kuin ennen, hyvää yötä tervehdystä – ja huokaa siinä sängyssä eräs. On se sentään kultainen

tuo meidän vääpeli ja toinen lisää jos minun pitäisi valita kenelle ensin kukkia antaisin niin vääpelille ne veisin.”

Eva Tigerstedtin ansiot tunnustettiin myös suojeluskunnissa, sillä 1936 kurssin päättäjäisissä suojeluskuntain päällikkö Lauri Malmberg kiinnitti hänen rintaansa suojeluskuntain ansioristin. Mutta olikohan kurssivääpelille kuitenkin mieluisampi se hopeinen pilli, jonka kurssilaiset pari vuotta aikaisemmin hänelle lahjoittivat.

Eva Tigerstedt on hetkeksi istahtanut kärryn kyytiin. Kuvauspaikka on Päällystökoulun portilla. Kuva Hyvinkään kaupunginmuseo

8. Kurssien merkityksestä

Kurssien tarpeellisuudesta keskusteltiin koko niiden toiminnan ajan. Pohdittiin sitä, voisiko koulutuksessa tyytyä paikallisiin ja piirien järjestämiin kursseihin. Pohdintojenkin jälkeen päädyttiin aina siihen, että valtakunnalliset kurssit ovat järjestön toiminnan kannalta välttämättömiä. Saihan niiden kautta jaostot levitettyä omia ajatuksiaan ympäri maata, mikä luonnollisesti yhdenmukaisti yhdistysten toimintaa. Toisaalta pohdinnoissa korostettiin kurssien merkitystä lottien yhteenkuuluvaisuuden tunteen kanssa.

Kurssien päättyessä kurssin kyynelsilminkin aloittanut lotta erkani uusista ystävistään kaihomielin. Kurssin käyneiden yhteenkuuluvaisuus ja isänmaanrakkaus oli kuluneitten viikkojen aikana lujittunut. Vaikka monet olivat joutuneet uhraamaan kesälomistaan kaksi tai kolme viikkoa tai perheenäidit jättämään perheensä kurssin ajaksi, kokivat he saaneensa viikoista niin paljon iloa ja hyötyä, etteivät olisi missään tapauksessa luopuneet kokemuksistaan, vaan suosittelivat sitä kaikille muillekin.

Viimeiset Tuusulan kurssit toimeenpantiin kesäkuussa 1941. Mutta palataan lopuksi vielä kesän 41 tunnelmiin;

Kaunis sunnuntaiaamu 15.6.1940 ei unohdu varmaan keneltäkään lotta kursseilla mukana. ”Lotat olivat palaneet juuri jumalanpalveluksessa kirkosta, kun meidät kutsuttiin juhlasaliin. Vakava johtaja Luukkainen ilmoitti, että kärjistyneet tilanteen vuoksi kurssit keskeytetään. Hän puhui pitkään ja kauniisti ja antoi kurssilaisille arvokkaita evästyksiä tuleviin tehtäviin.. On helppo uskoa, että yhdenkään paikalla olleen silmään ei ollut enää kuiva. Lähtökahvien jälkeen lotat sulloivat tavaransa selkäreppuihin ja matkalaukkuihinsa, jättivät nopeat hyvästit ja riensivät pihalla odottaviin autoihin, jotka lähtivät kuljettamaan heitä asemalle. Koko matkan kaikui jokaisesta autosta Sillanpään Marssilaulu, Lottalaulu ja muiden isänmaallisten laulujen sävelet.

Lotat viettämässä päivän hiljaista hetkeä rantakalliolla elokuussa 1927. Kuva Perinneyhdistys