Pienoiskivääriampujia Voimistelusalissa n. 1928. Kuva Perinneyhdistys, Aulis Hännisen kokoelma

Emil Santalan muistelmia Päällystökoululta

 

Tuusulanjärvellä 15.5.1993

Emil Santalasta

Varatoimitusjohtaja Emil Santala syntyi 31.7.1916 Kauhajoella, Hänen isänsä kuoli 11 päivää ennen Emilin syntymää. Äiti Erika Santala jäi yksin hoitamaan lapsiparvea, joten Emil joutui aloittamaan jo 6-vuotiaana renkinä Jalasjärvellä. Emil tuli aluksi Päällystökoulun naapuriin, Rosenbergeille rengiksi. Hänen äitinsä palveli Päällystökoululla leipurina. Asemestarin apulainen Erkki Liljan siirryttyä Tourulan asetehtaalle asetarkastajaksi, sai Emil häneltä vapaaksi jääneen paikan. Emil Santalan palvelus Päällystökoululla päättyi, kun hän lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan 3.9.1933 Turkinsaareen.

Emil Santalan muisteluja

Pääsin Einar Mecklinin (myöhemmin Merviö) apulaiseksi. Mecklinin koulutuksena oli myöhemmin aktiiviupseerikurssi, joka antoi kelpoisuuden armeijan upseerin virkaan. Reserviin hän siirtyi kapteenin arvoisena. Läheisimmäksi leikkikaverikseni tuli naapurissa asunut Pekka Halosen poika, Sakari. Teimme tietenkin kaikennäköisiä kepposia, joista kerron jotain.

Ampumaradan takana olleessa kellarissa säilytettiin räjähdysaineita. Aina kesälomalle lähtiessään Mecklin oli luovuttanut varaston avaimet minulle. Tehtäviini kuului kerran kesässä tarkastaa varasto. Varastossa oli mm pyrokseenin pölyä, joka oli erittäin räjähdysherkkää, joten oven sisäpuolella oli vaihdettava huopatossut jalkaan. Mecklin varoitteli minua pikriinistä, joka muodosti hikoillessaan karmiininpunaisia helmiä. Ne olivat yhtä herkkiä kuin räjähdyselohopea. Näitä hikoilevia (helmeileviä) kuutioita minä kuitenkin keräilin sankooni ja vein ne suolle ja räjäyttelin niitä.

Trotyylikuutioista (200 g) tein eräänä kesänä panoksia, joihin laitoin 30 cm:n tulilankanallit. Sarvikallion, koulua vastapäätä sijainneen rinteen, kupeella oli syvänne, jossa siihen aikaan oli paljon kuhia. Pioneeriongella me Sakarin kanssa kalastelimme 2-3 kg:n kuhia. Pekka Halonen oli joskus meitä vastassa rannassa ja hän saattoi ihmetellä, miten pojat kalastivat, kun kaloissa ei näkynyt minkäänlaisia ongen jättämiä jälkiä. Kalastus tapahtui siten, että laskin ongen veteen veneen sivulta ja laskin aina kolmeenkymmeneen, jolloin panos räjähti. Tällöin veteen syntyi 5-6 m halkaisijaltaan oleva ympyrä, jonka keskelle nousi korkea kumpare. Ja tietenkin muutama kala. Kerran, juuri kun pudotin panoksen veteen, kuului niemen takana moottori käynnistyvän. Leppälä (jolla oli peili- ja lasitusliike Helsingissä) kurvasi pikaveneellään meidän veneemme luo ja alkoi pyörimään rinkiä ympärillemme. Laskin siinä 1, 2… 50, 51? Ensimmäinen suutari elämässäni. Ja myöskin viimeinen. Kuitenkin pioneeriongella ongintamme päättyi siihen.

Savusauna kuvattuna vuonna 1962. SA-kuva 

Savusaunan valmistuttua sain tehtäväkseni lämmittää saunan vihkimistilaisuutta varten. Tilaisuuteen oli tulossa todella arvovaltainen joukko. Tapanahan oli, että lämmittäjä kylpi ennen saunojien tuloa. Niin nytkin. Saa arvata, millainen mekkala syntyi, kun vieraat huomasivat  jonkun kylpeneen saunassa ennen vihkiäisiä! Minut pelasti kuitenkin kapteeni Ilmari Rytkönen (pioneeri), joka heitti herjan: ”Moniko sitä hääyönä saa ehtaa tavaraa!”. Naurunremakkaan päättyi tämäkin kireä tilanne. (Hakkapeliitassa kirjoitti nimimerkki Ent. vääpeli ”Ja äsken se sauna sitten oikein vihittiin – olihan sitä kyllä jo kaikessa hiljaisuudessa taidettu käyttää ennen vihkimistäkin, mutta se on nyt ajan henki sellainen”. Toimituksen lisäys.)

Kuvassa useita Santalan mainitsemia henkilöitä kesällä 1926 pidetyn upseerikurssin kouluttajina. 3. vasemmalta majuri Niilo Sigell (myöhemmin Hersalo), 4. majuri Ahti Anthos, 6. luutnantti Eino K. Toivonen. Kuva Perinneyhdistys

Tullessani koulun palvelukseen, oli koulun johtajana everstiluutnantti Ahti Ilmari Anthos. Hän asui tallien takana olevassa talossa järven rannalla (*Grönroosin huvilassa*). Poikamiehenä hän eli melko eksessiivistä elämää ja hänellä oli paljon pikku seikkailuja, josta jutut kiersivät herkullisesti Tuomalan kylän mummojen kahvipöydissä jopa niin, että kerran mm täällä koululla emäntänä palvelleen Saima Laurilan korviin. Anthoksen jälkeen johtajaksi tuli legendaarinen Martti Vilho Vihma. Hänen perheeseensä kuuluivat lapset Marjatta, Uolevi ja Jyrki.

Vanhimpana opettajana oli yleensä everstiluutnantin tai majurin arvoinen upseeri ja eräs heistä oli eversti (Aarne) Sainio, joka oli siihen aikaan everstiluutnantti. Hän jäi tänne vielä silloin, kun minä lähdin pois. Sitten oli majurin arvoinen opettaja, joka oli Väinö Leopold Merikallio, jota kutsuttiin yleensä ”Lelleriksi”.

Kanslistina toimi Stina Barve. Sitten koulun henkilökuntaan kuului vielä luutnantti (Eino K.) Toivonen. Lisäksi täällä kävi ulkopuolisia luennoitsijoita, joista eräs kiinnitti huomioni ja jonka kuulin myöhemmin jossain vaiheessa toimineen täällä Taistelukoulun johtajana eli Paavo Joel Hirvelän. Hän kävi täällä usein luennoimassa, jopa niin, että heti nähtyäni hänen kuvansa, muistin kuka oli kyseessä.

Suojeluskuntain Yliesikunnasta mm eversti (Väinö) Palojärvi kävi usein täällä. Hän toi ratsuhevosensakin tänne hoidettavaksi; puoliverisen hannoverilaisen Stellan, koska täällä oli talli. Hän antoi määräyksen, että sitä on ratsastettava vähintään puoli tuntia päivässä. Vihma yritti ensimmäisenä ratsastusta – ja sai pyrstönsä kipeäksi. Seuraavana yritti adjutantti, kapteeni Albert Rosenholm, ratsastusta yhtenä päivänä – ja sai pyrstönsä kipeäksi. Rosenholm kutsui minut luokseen ja hän kysyi: ”Oletko sinä koskaan ratsastanut?”. Vastasin joskus ratsastaneeni ilman satulaa. Tietenkin maalaispoika oli hevosen selässä käynyt useastikin. ”No, laitta sitte satula talle!”. Niin laitettiin Stellalle satula… Jostain syystä tämä Rosenholm kuitenkin oli perehtynyt ratsastuksen teoriaan. Kun ratsastin siinä tallin pihalla ympyrää, opetti hän minua keventämään. Siihen kuitenkin loppui koulutus. Se kesä oli kuitenkin monella tapaa kaikkein upein kesäni, sillä ei 16-kesäinen poika voi saada sen hienompaa komennusta kuin ratsastaa puoliverisellä ratsuhevosella päivittäin. Koululla ei siihen aikaan ollut muita ratsuhevosia, vain yksi kuormahevonen, jonka nimeä en muista. Tallimiehen nimen muistan, (Kaarlo Nestor) Wallenius, joka oli kotoisin Tuomalan kylältä. Hän asui sittemmin ampumaradan takana olevalla mäellä.

Lottakurssien vääpeli Eva Tigerstedt taustallaan koulun linja-auto 1920-luvun lopulla. Kuva Perinneyhdistys

Täällä oli Ford-merkkinen auto, joka oli tavallaan pikkubussi, kapasiteetiltaan ehkä 10-12, korkeintaan 15 henkeä. Se oli ilmeisesti tehty kuorma-auton lavalle tehty umpikori. Sitten varsinaiseen kuriirikuljetukseen oli A-mallinen Ford. Silloin kun tulin tänne, kuljettajana oli (Otto Aleksanteri) Laakso ja talonmiehenä (Lauri Erik) Leppänen -nimiset kaverit. Laakson jälkeen autonkuljettajaksi tuli Tuure Vesa Valpas Flinkcman. Hän oli syntyisin Vihdin Nummelasta. Hän suomensi nimensä minun ollessani vielä täällä, mutten muista minkä nimiseksi (Pirke, toimituksen huomautus).

Miehistörakennus (eli ”Punainen rakennus”) ja taustalla Upseerikerho kesällä 1931. Kuva Perinneyhdistys

Siihen aikaan rakennusta, jossa oli leipomo ja kurssilaisten majoitustila, kutsuttiin nimellä ”Punainen rakennus”. Käytäväkatoksen sivussa oli huoneet ja siitä järvelle päin, rakennuksen pohjoispäässä oli 5-tupa. Henkilökunnan asuntoja oli ensinnäkin pohjoinen vinttiosuus. Urheilukentän puolella oli melko iso huone, ehkä neljän hengen asunto. Kulmassa oli kanslisti Stina Baven huone. Kasinon kulmalla oli leipomo ja toisella kulmalla asuimme autonkuljettaja, talonmies ja minä. Meitä oli kolme siinä kämpässä. Kesällä eristin Enson pahvilla vintille oman kopin, suurin piirtein rakennuksen keskikohdalle. Siinä oli pieni, matala ikkuna, josta näki järvelle. Oli kesäyössä vissiä tunnelmaa, kun sade rapisi huopakattoon metrin korkeudella. Saunarakennukseen mentiin molemmista päädyistä sisään. Molemmissa päissä oli pukuhuone ja pesuhuone sekä yhteinen löylyhuone. Vieressä oli uimalaitos ja siellä oli opettajien asuinrakennuksen uimakoppi.

Tien kurvissa sijaitsi pieni mökki, jossa asui Turkin suutari. (Isak) Henriksson oli suutarin nimi ja Impi oli hänen otto- tai kasvattityttärensä, teini-ikäinen likka. Minäkin usein istuin jututtamassa tätä Henrikssonia ja Turkin sodasta minulle jäi mieleen juttu: ”Että siellä Turrrkin sodassa, kun jäitä poltettiin, petroolia vain päälle kaarettiin ja hyvin paloi.”

Halosenniemen risteyksen kohdalla sijainnutta taloa kutsuttiin kyläläisten keskuudessa Aléniksi ja Halosenniemeä kutsuttiin Halosenniemeksi ja tätä koulun aluetta Koivikoksi. Kurssirakennuksessa (Hersala) olleeseen asepajaan mentiin eteläpäästä, oikean puolimaisesta ovesta. Asepajan minä muistan tarkkaa, koska se oli minun työmaani. Kaamein urakka, jonka sain, oli kurssirakennuksen katon maalaus. Oli minulla onneksi sen verran järkeä, että käytin turvaköyttä, sillä katto oli peltinen ja sen vuoksi liukas. Pistoolirata sijaitsi tilapäisesti kenraali Malmbergin käydessä Punaisen talon kohdalla tien puolella. Maasto nousi tähän tuolta pellolta, joten ammunta onnistui ampumaradalla suhteellisen turvallisesti. Keltaista taloa tien varressa (Levälä) kutsuttiin silloin voimisteluhalliksi. Siellä kävi ampumassa mm Uuden Suomen toimittaja, Olli Nuorteva, nimimerkki Olli, joka pakinoi sitä ”Mustapartaista miestä”. Hän kävi ampumassa pienoiskiväärillä hallissa melko usein. Rakennuksessa olleet asunnot sijaitsivat yläkerrassa.

Rannassa olevaan kellariin liittyy hyvin mukava muisto, jota oikeastaan kepposeksikin voi sanoa: Täällä oli joku kurssi syyskesällä, jolloin alkoi ravustusaika. Kurssilaiset järjestivät kovat rapukekkerit ja tuolla keittiössä, joka sijaitsi kerhorakennuksen päässä, keitettiin ravut, jotka siirrettiin jäähtymään ja odottamaan iltaa kellariin. Kuinka ollakaan, minä huomasin, että yksi ämpäri ei löytänytkään tietänsä kellariin, vaan vähän syrjempään pensaikkoon. Houkutus oli liian suuri. Niinpä siirsin ämpärin toiseen paikkaan ja kävin hälyttämässä Sakarin mukaan juhliin. Niin me kahdestaan jossain kohdassa rantaa olevan voimakkaan villikasvillisuuden seassa kahteen pekkaan syötiin ämpärillinen rapuja. No, ne ensimmäisen välistävedon suorittaneet ihmettelivät kauheasti, mihinkä häipyivät herkut.

Kersantti Armas Tilli Hersalan yläkerrassa kyyhkysiä hoitamassa n. 1930. Kuva Perinneyhdistys

Varusmestari, kersantti (Armas) Tilli oli nähtävästi tullut puolustuslaitoksen puolelta. Täällä oli nimittäin kyyhkyslakka, joka sijaitsi koulurakennuksen (Hersala) yläkerrassa, missä sijaitsi myös varusvarasto. Tilli ja Mecklin asuivat voimistelurakennuksen päädyssä, Tilli pihanpuoleisessa ja

Mecklin tienpuoleisessa huoneistossa. Sittemmin Tilli sai ampumaradan takana olevasta mäestä (Tallinmäki) asunnon. Siitä ostettiin talo, johon Tilli muutti asumaan ja minä sain huoneen saunarakennuksesta.

Ampumarataankin liittyy vekkuli muisto, joka liittyi konekiväärin yöammuntoihin. Mecklinin kanssa väsäsimme vanerilevyn, jossa oli n 10 kpl nastoja. Nastoista lähti sähköjohdot, joista plussa meni kahvimyllyn kampeen ja miinus lamppuihin. 150 m ampumapaikalle asetelinelautoihin kiinnitettiin pääkuviot ja jokaisen pääkuvan eteen em. taskulampun polttimot. Minä menin ammuntojen ajaksi makaamaan ½ m:n korkuisen ampumavallin taakse kahvimyllyn kanssa. Konekiväärit oli sijoitettu asemiin mäenrinteeseen, josta Mecklin antoi minulle merkkejä taskulampulla. Periskoopilla seurasin merkkejä, joiden mukaan aloitin ammunnan. Lamput oli kytketty nappulariviin epäsäännöllisesti, niin että vaikutti siltä, kuin jalkaväki olisi aloittanut ammunnat. Minä makasin siinä naama turpeessa ja odotin tulen antomääräystä sieltä mäestä. Kura vain lensi, kun konekivääri pyyhkäisi penkkaa. Ja kumma, kun en edes osannut pelätä.

Talonpoikaismarssi ei näkynyt koululla lainkaan. Sen sijaan Mäntsälän kapina näkyi. Tässä oli melkoinen säpinä kapinan aikana ja Päällystökoulun Ford oli ainut auto, joka pääsi lävitse sekä hallituksen että Mäntsälän miesten tiesuluista. Flinckman oli auktorisoitu kuljettamaan väkeä. Hän vei saapasvarressaan Sakari Halosen ja minun Halosen saunassa keräämistä vakoilutiedoista. Hallitus veti kenttäpuhelinlinjansa pitkin Tuusulanjärven jäätä, koska yleisiin puhelinlinjoihin ei luotettu. Me purimme radion kelan, painoimme hakaneuloilla yhteyden hallituksen kaapeleihin ja päivystimme Halosen saunassa. Kirjoitimme muistiin ylös käydyistä puhelinkeskusteluista sellaiset kohdat, joiden katsoimme kiinnostavan kapinallisia. Flinckman pisti ne saapasvarteensa ja kuljetti ne Mäntsälään. Siitä, ottiko niitä siellä kukaan vastaan ja lukiko niitä, ei minulla ole aavistustakaan. Mutta tällaista harrastimme ja olimme jostakin syystä kapinallisten puolella.

Itsenäisyyspäivän iltana 1932 asuin mäellä (Tallinmäki) olleessa talossa Tillin kanssa. Menin Tillin puolelle kuuntelemaan radiota ja kun palasin omalle puolelleni, oli kämppäni tulessa. Clausewitzini siellä vain paloi ja siviilivarusteeni sekä vähäiset rahani. Tuli oli alkanut romusta kamiinasta, joka kämpässä oli. Sitä oli vielä kovasti lämmitettävä, koska kämpässäni oli huono lämmöneristys. Minulla oli kämpässäni rahat ja kaikki siviilivarusteet, jotka menivät palossa.

Piha-alueella riitti niitettävää koulun henkilökunnalle. Kuva Perinneyhdistys, Veikko Hallian kokoelma

Jommassakummassa Upseerikerhon näistä huoneista (keski- tai etusali) oli biljardipöytä. Joka tapauksessa tämän biljardipöydän ääressä syntyi eräs ystävyys, joka on jatkunut näihin päiviin saakka. (Vuorineuvos, Kemiran entinen pääjohtaja) Martti Hovi oli urheiluohjaajakurssilla ja me otimme biljardissa yhteen hänen kanssaan joka ilta kurssin aikana. Viimeisimmät yhteydet hänen kanssaan oli, kun istuimme nokakkain Suomen Työnantajain Keskusliiton edustajistossa, johon myös Martti Hovi luonnollisesti kuului. Huolimatta huomattavasta yhteiskunnallisesta erosta Martti aina muisti, kuinka pelasimme biljardia Päällystökoululla. Lottakurssit olivat valtavia ja ne majoitettiinkin voimisteluhalliin. Henkilökunnan ruokailu oli kasinorakennuksen saunanpuoleisessa päädyssä ja pöytä oli suunnilleen nykyiseen emännän huoneen kohdalla. Keittiö oli samassa paikassa kuin nykyisinkin. Vihma, Sainio, Merikallio ja Toivonen asuivat tässä talossa (*Vihmala*) kaikki neljä, sillä täällä ei ollut muita kunnollisia asuintiloja. Anthos asui kauempana olevassa rakennuksessa (*Grönroosin huvila*), jossa taas Vihma ei koskaan asunut. En muista rakennuksen käyttöä sen jälkeen, kun Anthos oli siitä muuttanut pois.

Tapasin koululla oloaikanani myös Ukko-Pekan. Hän oli silloin jo presidentti. Siihen aikaan täällä oli sellainen tussari, kertaladattava tarkkuusase, jossa oli paksu piippu. Se oli jonkun kansakoulunopettaja Lappalaisen käsialaa ja Ukko-Pekka kävi ampumassa sillä tussarilla. Sain olla taulupoikana hänen käydessään täällä ampumassa. Ja hyvin hän ampui.

Tasavallan presidentti P.E. Svinhufvud tutustumassa Junkersiin. Koneen ohjaamossa kapteeni Heikki Huhtinen. 23.7.1931. Kuva Perinneyhdistys

Tuolla rannassa oli lentokoneen (Junkers Junior) laskusilta. Siihen laskettiin iso laskusilta ja raiteet sekä pyörillä oleva lava. Konehan oli vesikone, joka vedettiin sille lavalle ja lehmällä sitten vedettiin lava halliin. Talven aikaan moista touhua ei tarvittu. Junkers-konetta kävi usein lentämässä lentomestari Raunio, joka lennätti mm helsinkiläistä Jussi Kangasta, lehtikuvaajaa, joka oli aikanaan ehdoton auktoriteetti alallaan. Jussi Kangas kuvasi ilmasta käsin aluetta. Junnu oli luonnollisesti rakas. Harvalla pojalla oli 30-luvulla 17 vuoden ikään mennessä 12 lentotuntia.

Kerran se Junnu meinasi tappaa minut enkä minä ikinä uskaltanut puhua siitä kenellekään. Nimittäin kone heitettiin lavasta käyntiin. Kippari avasi vain coupeen ja silloin sai imettää eli vetää ryypyt sisään. Sitten vain lavasta kiinni ja se joka heitti lavasta, huusi ”kontakt”, jolloin kippari käänsi virrat päälle ja kone käynnistyi tai sitten ei. Useimmiten käynnistyi, sillä Siemens-Halske SH 120 oli hyvä käynnistymään. Kerran heitin konetta käyntiin ja seisoin alustalla, joka oli jäinen ja muhkurainen. Heitin lavasta ja jotenkin luiskahdin ja selkäni kääntyi potkuriin päin, jolloin potkuri nappasi tuonne lapaan. Onneksi kuitenkin niin kevyesti, että pysyin pystyssä. En uskaltanut henkäistäkään asiasta, sillä se olisi tiennyt lopareita konetouhuista, jos tapaus olisi tullut muiden tietoon.

Ja sitten tämä tapaus Oerlikon. Kerrottiin, että tulee kaksi sveitsiläistä. Ilmeistä oli, en ole tarkistanut, että Versaillesin sopimus rajoitti saksalaisten asekauppaa, sillä mitäpä muuta syytä olisi ollut väittää näitä saksalaisia Oerlikonin miehiä sveitsiläisiksi. He tulivat runsaan metrin mittaisen, n. 40 cm leveän ja 20 cm syvän kapsäkin kanssa. Lisäksi heillä oli mukanaan amitsoonilaatikko. Mecklinin kanssa valmistimme lottakankaasta pingotetun maalin taulun kehykseen. Siihen kokeiltiin herkkiä ammuksia, jotka paloivat lottakankaassa. Kyseessähän oli 20 mm pst-ase, johon kavereilla oli mukana panssariluoteja ja näistä em herkkiä ammuksia.

Ammunta tapahtui nykyisen Tuusula – Järvenpää tien takana ampumaradalle menevässä alarinteessä. Ammuntoja oli seuraamassa käsitykseni mukaan lähes kaikki silloin palveluksessa olleet kenraalit. Yhden ainoan muistan varmasti hänen käytöksensä perusteella. Ei tietysti pahaa poismenneestä, mutta totuus sellaisena kuin minä sen näin ja kuulin. Esittelijät tarjosivat kenraaleille mahdollisuuden kokeilla ammuntaa. Hyvin mielellään useimmat kenraalit käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Sivusta saadun vaikutelman mukaan ase oli yllättävän pehmeä ammuttava, sen verran minäkin ammunnasta jo ymmärsin. Erästä kenraalia rupesivat toiset yllyttämään kokeilemaan ammuntaa aseella. Kenraalille nousivat oikein hikikarpalot otsalle ja hän teki kaiken mahdollisen, ettei hänen olisi tarvinnut mennä sen kiväärin taakse. Kollegat näkivät, mikä kaverin tilanne oli ja piruuttaan rupesivat pakottamaan. Puoliksi pakotettuna hän kuitenkin meni makuulleen ja ampui. Tuskin rekyyli oli vaiennut, kun hän pomppasi jo pystyyn. Olen yrittänyt muistella, mutta en ole varma mielikuvasta, että aseella olisi ammuttu 20 mm:n panssariteräslevystä läpi. Se kivääri oli muuten vekkulin näköinen. Pyöreän vaipan sisällä lukko, joka oli myös pyöreä ja massiivinen ja kapeni tietenkin suutaan kohden. 

Kun tuli lounasaika, halusivat esittelijät viedä kiväärin ruokasaliin. Heidät saatiin kuitenkin ympäripuhuttua lukitsemaan asepajan oven ja ottamaan avaimen mukaansa. En kuitenkaan usko, että he olisivat olleet niin tyhmiä – vaikka sakuja olivatkin – että olisivat uskoneet asepajaan olleen yhden ainoan avaimen. Aseen he jättivät, sillä seurauksella, että tuskin he olivat häipyneet kasinon (*upseerikerhon*) suuntaan kun kuuluisa asesuunnittelija Aimo Lahti, Mecklin ja minä menimme takakautta asepajaan ja aseen kimppuun. Ase purettiin ja Lahti mittasi ja saneli, minä punnitsin ja Mecklin piti pöytäkirjaa. Sillä tavoin mentiin ase osa osalta läpi siinä määrin, kun ase esim. puhdistuksen vuoksi puretaan. Kun ase oli jälleen kasassa, sormenjäljet tarkasti pyyhittyinä yms. niin Lahti totesi, että ei hän tuollaista ratkaisua hyväksy, jossa massaan otetaan rekyyli. Hän laittaa siihen jousirekyylin ja hän tekee siitä ainakin kaksi kiloa kevyemmän. Minä en koskaan tullut tietämään, mikä tämän Oerlikonin kokonaispaino oli, että olisin voinut verrata meidän norsupyssymme kokonaispainoon, mutta sen tiedän, että meidän 20 mm:n ase oli mieletön ammuttavaksi. 

Kun norsupyssyllämme kerran ampui, ei toista kertaa vapaaehtoisesti ampunut. Sen kuitenkin tiedän, että edeltäjäni täältä päällystökoululta, Erkki Lilja, joutui koeampumaan kaikki meidän norsupyssymme ja hänen oikea poskipäänsä ja olkapäänsä ovat rujoina sen seurauksena. Määrä kylläkin oli, että kaikkien asepuolen suunnittelijoiden olisi pitänyt ottaa osaa koeammuntoihin. He ampuivatkin laukauksen ja kiireen vilkkaa he menivät hakemaan lääkärintodistusta. Ja Erkki Lilja joutuikin koeampumaan ne kaikki. Oerlikonin miellyttävyyttä lisäsi se, että siinä oli paksu vaahtokumi perässä, kun norsupyssyssämme oli rautainen perälevy.

Sakari Halosen ja minun välistä yhteydenpitoa varten vedimme ratsukaapelin rantapuita pitkin Sakarin huoneesta minun huoneeseeni. Ratsukaapeli oli teräksinen, noin 2 mm paksu lanka. Kerran rupesi radiosta kuulumaan hävytöntä tekstiä, morsetuksena kylläkin. Juoksin nopeasti sähköttämään, että lopeta äkkiä, teksti ”lyö läpi” ja kuuluu radiosta. Onneksi kuitenkaan kukaan morsettamista ymmärtävä ei ilmeisesti kuullut mitään, ei ainakaan tunnustanut.

Asemestarin apulaisen palkka oli 150 markkaa kuukaudessa (50 €/2019) ja virkapuku ja ylöspito. Ruoka oli erittäin hyvää siihen verrattuna, mitä olin tottunut syömään. Sain kuulla monta kertaa jälkeenpäin, kun sain ensimmäisen kerran kaalikääryleitä ja kehuin saaneeni hyvää soppaa. Kun olin täällä, oli maassa pahin lama-aika. Tekisi mieleni sanoa, että se minut pelastikin, että pääsin tällaiseen paikkaan töihin, missä oli ruokaa. Siitä selittyy myöskin, että kun tulin tänne, olin tuollainen tumppi ja muutamassa vuodessa kehittyi jo varttakin.