Puolustusvoimien joukko-osastoilla, esikunnilla ja sotilaslaitoksilla on aina ollut lähtökohtaisesti kolme perustehtävää: koulutus, valmius sekä tutkimus- ja kehittämistoiminta. Taistelukoulun perustehtävistä näkyvin ja laajin oli puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen upseerien koulutus. Taistelukoulu osallistui myös jalkaväen tutkimus- ja kehittämistoimintaan sekä ohjesääntötyöhön. Taistelukoulu valmistautui valmiustehtäviensä perusteella perustamaan sille käsketyt sodan ajan joukot ja esikunnat, sekä nimeämään niiden avaintehtäviin oman henkilöstönsä. Luonnollisesti koulun henkilöstö huolehti valmiussuunnitelmiensa laatimisesta, testaamisesta ja harjoittelusta.

Taistelukoulun johtajat johtivat perustehtävien toteuttamista kunkin ajankohdan tilannekuvan vaatimin perustein. He myös vastasivat huoltotoiminnan ja koulun yhteiskuntasuhteiden rakentamisesta ja kehittämisestä erityisesti sijoituspaikkakunnallaan. Näissä tehtävissä koulunjohtajaa tuki hänen johtoesikuntansa. Taistelukoulun johtajat vaikuttivat omalla johtamistoiminnallaan koulun toimintaympäristön ja -edellytysten luomiseen ja kehittämiseen. Koulunjohtaja vaikutti merkittävästi hengen ja kurin ylläpitoon ja kehittämiseen, samoin koulun organisaatiorakenteen sekä organisaatiokulttuurin kehittämiseen ja perinteiden vaalimiseen.

Upseerien koulutus tapahtui kahdella pääkurssilla, jalkaväen kapteenikurssilla ja esiupseerikurssilla, joiden toteutuksesta kurssien johtajat vastasivat. Kapteenikursseilla jalkaväen yliluutnanteista koulutettiin sodan ajan pataljoonan komentajia ja heille annettiin perustiedot rauhan ajan komppanianpäällikön tehtäviä varten. Esiupseerikursseilla kehitettiin upseerien valmiutta toimia oman aselajinsa komentajatehtävissä sodan aikana sekä opetettiin perusteet rauhan ja sodan ajan esikuntien johtajatehtäviin aselaji- ja toimistopäälliköinä.  

Molempien pääkurssien tärkeimmät oppiaineet olivat taktiikka ja johtamisoppi, joiden osuus oli lähes puolet kaikesta opetuksesta. Johtamisopissa keskityttiin johtamiseen (management) ja johtajuuteen (leadership), ehkä pelkistäen suunnitteluun sekä käskytykseen ja valvontaan. Maanpuolustuskorkeakoulussa nykyisin käytössä oleva johtamisen nelikenttä oli tuolloin vielä tuntematon teoriaperusta. Organisaatiorakenteita ja organisaatiokulttuuria ei mielletty johtamisen osana, vaikka ne taustalla vaikuttivatkin.  

Johtamisen opetus toteutettiin pääosin taktiikan harjoitusten yhteydessä. Kurssin aikana taktiikan harjoituksissa käytiin läpi kaikki taistelulajit: hyökkäys, puolustus ja viivytys. Kapteenikurssilla opittiin prikaatin joukkoyksikkönä toimivan pataljoonan suunnitteluprosessi, joka alkoi tilanteenarvioinnilla, johon sisältyi myös arvio vihollisen toiminnasta. Oppilasupseerit kävivät myös perehtymässä operaatiomaastoon eli taistelukenttään, jossa kartoitettiin mahdolliset toimintavaihtoehdot ja tehtiin päätös, miten tehtävä aiotaan toteuttaa. Päätöstä seurasi toimintasuunnitelma ja sitä täydentävät eri aselajitoimintojen ja huollon suunnitelmat. Harjoituksen lopussa järjestettiin johtamisharjoitus, jossa laaditut suunnitelmat testattiin. Oppilasupseerit toimivat eri rooleissa pataljoonan komentajina, komppanianpäälliköinä sekä muissa johtajatehtävissä. He laativat ja antoivat käskyjä sekä tarkastivat ja valvoivat niiden toteuttamista. Johtamisprosessin aikana harjaannuttiin nykyisen nelikenttäteorian kahteen keskeiseen osa-alueeseen, johtamiseen ja johtajuuteen. Organisaatiorakenteisiin perehdyttiin vahvistettujen sodan ajan joukkokokoonpanojen kautta. Samalla opittiin käyttämään vahvennuksia ja tukevia aselajiyksiköitä, organisaation kokonaisuutta. Tavoitteena oli kehittää ja oppia käytännönläheisesti uusia hyviä käytäntöjä, organisaatiokulttuuria.

Johtamisprosessin iskostumista oppilasupseerien selkäytimeen voidaan pitää Taistelukoulun tärkeimpänä johtamisopillisena antina, jota he kurssin jälkeisissä tehtävissään toteuttivat ja johon he kaikessa muussakin toiminnassaan harjaantuivat.