Sotapeli, voimisteluhallin pelikeskus keväällä 1969. Kuva Perinneyhdistys
Esiupseerikurssit
Sotapelit
Sotapeli yleensä ymmärretään tietokoneella pelattavaa peliä. Sana merkitsee myös upseerikoulutuksessa käytettyjä johtamisharjoituksia. Taistelukoulun aikaiset sotapelit olivat taktisia tai jopa operatiivisia harjoituksia. Toimivia joukkoja niissä ei ollut tai oli vain pieni osa. Muut joukot kuvattiin pelitoiminnalla.
Taistelukoulun molempien pääkurssien opetukseen kuului kurssin aikana yleensä prikaatitasoinen joskus jopa armeijakuntatasoinen sotapeli. Laajimpiin peleihin osallistuivat kaikkien aselajikoulujen kapteenikurssit ja koulun oman esiupseerikurssin lisäksi myös huollon ja meripuolustuksen esiupseerikurssi ja joskus myös Esikuntakoulun harjoituksen luonteeseen istuva jokin henkilökunnan kurssi.
Kurssien opiskelijat oli sijoitettu esimerkiksi prikaatin esikunnassa aselajinsa aselajipäälliköiksi tai toimistopäällikön tehtäviin. Jalkaväen kapteenikurssilaiset toimivat pataljoonan komentajina, pataljoonaupseereina tai peliryhmissä. Silloin kun mahdollista, Taistelukoulun opettajatkin toimivat sodan ajan tehtävässään esimerkiksi prikaatin komentajana.
Toiminta tapahtui koulun luokissa tai lähimaastossa teltoissa. Pelikeskus ja harjoituksen johto oli sijoitettu liikuntahalli Levälään, joka oli sisustettu tätä varten avotoimistoiksi karttoineen ja viestivälineineen. Harjoituksen johtajan tehtävänä oli ohjata pelitoimintaa niin, että tilanteet pysyivät pääpiirtein ennalta suunnitellussa, mutta antaa eri johtoportaiden päälliköille ja komentajille mahdollisimman suuri vapaus “sotia”.
Harjoituksen pituus oli viisi työpäivää. Tilanneraami oli useimmiten armeijakunnan puolustussotatoimi, johon sisältyi ylemmän johtoportaan alistamien lisäjoukkojen vastahyökkäys. Tilanne oli maastollisesti sijoitettu koulun muidenkin tärkeimpiin harjoituksiin ja operatiivisiin tehtäviin soveltuvalle toiminta alueelle Itä-Uudelle maalle.
Kapteenikurssin oppilas yliluutnantti Hannu Pitkänen esittelee tilannetta puolustusvoimain komentajalle kenraali Jaakko Valtaselle ja koulun johtajalle eveversti Hannu Särkiölle
Harjoitus oli joko yksi- tai kaksipuolinen sotapeli. Kaksipuolisessa pelissä eri tasoisilla johtoportailla oli siis johtaja, jonka päätöksien ja käskyjen mukaisesti hänen alaisensa toimivat. Peliryhmien tehtävänä oli sitten “jumaloida” tulos siitä, miten tilanteessa kävi. Niin esikuntien, kuin peliryhmienkin henkilöstö toimi usein vajaalla miehityksellä paitsi silloin, jos mukana oli reserviläisiä saamassa koulutusta sijoituksensa mukaiseen tehtävään. Yksipuolisessa pelissä vastustajan toiminnan kuvasi kokonaisuudessaan peliryhmät.
Tulee huomata, että tilanteen mukaisesti jonkun pataljoonan komentopaikka ja ryhmitys saattoi olla esimerkiksi Myrskylässä, mutta sotapelissä viereisessä luokassa tai ampumaradan alueella teltassa. Jos tänne oli käskytettävää niin, ettei se hoitunut puhelimella tuli siirtymäviive ottaa sopivasti huomioon. Voitiin myös “nopeuttaa” kelloa, jolloin aika kului suhteessa 1:2:een, tehdä ajallisia hyppäyksiä tai siirtyä tilanteessa harppaus eteenpäin. Tarkoituksena oli saada mahdollisimman monta hyvää opetustilannetta ja pohtimisen aihetta kaikille koulutusryhmille opetustavoitteiden saavuttamiseksi.
Oven yläpuolella olevalla oikeanpuoleisella kellolla voitiin osoittaa peliaika. Kuva Perinneyhdistys
Enimmillään sotapeliin osallistui jopa 400 henkilöä ja ylikin, jos lasketaan tukitehtävissä olleet varusmiehet mukaan. Kun kuvitellussa tilanteessa ratkaisutaisteluissa itäisellä Uudellamaalla lasketaan pelattujen joukkojen ja tilanteen mukainen joukkojen määrä, nousee niiden vahvuus kymmeniin tuhansiin. Laajimmillaan pelitilanteessa oli kahden armeijakunnan joukkoja yhteensä 6-7 prikaatia ja niiden aselaji- ja muut yksiköt sekä koko alueen paikallisjoukot.
Varusmiehet ylläpitivät yhteyksiä puhelinkeskuksessa 1969. Kuva Perinneyhdistys
