Markovilla 1930-luvulla. SA-kuva

Taistelukoulun alkuvuosien elämää Wiipurissa

Viipuri oli ennen sotia maamme kansainvälisin kaupunki. Sen kaduilla puhuttiin suomen lisäksi, ruotsia, venäjää, saksaa, ranskaa ja jopa puolan kieltä. Se oli myös maamme suurin varuskuntakaupunki. Asukkaita kaupungissa oli vuoden 1920 väestönlaskennan mukaan 53.564 ja lisäksi aivan vieressä oli Viipurin maalaiskunta n. 20 000 asukkaineen.

Taistelukoulu toimi Viipurin Markovillassa joka sijaitsi Suomenvedenpohjan pohjoisrannalla, noin neljän kilometrin päässä Viipurin rautatieasemalta. Sen olivat venäläiset rakentaneet 1913-1914 ortodoksiseksi pappis- diakoni ja opettajaseminaariksi Suomen venäläistämistoimenpiteiden tarpeisiin. Vapaussodan aikana rakennuksessa toimi punaisten sairaala. Suomen vapauduttua, tämä Markovillaksi (myös muodossa Markkovilla) kutsuttu rakennus päätyi puolustusvoimiemme haltuun.

Markovilla-nimi oli jäänyt perinnöksi lähistöllä sijainneelta kartanolta, jonka oli rakennuttanut englantilainen Marcus Wrighti (1816-1911). Kartanoa käytti huvilanaan venäläinen taiteilija F. Tolstoi 1850-1870 luvuilla. Venäläisen Wikipedian mukaan sodan jälkeen vuoteen 1960 saakka alueella toimi Neuvostoliiton laivaston 561. Merivoimien asiantuntijakoulu. Sen jälkeen rakennuksessa toimi Neuvostoliiton puolustusministeriön tuberkuloosisairaala, joka muutettiin vuonna 1989 Viipurin sairaalan osastoksi. Nykyään rakennus on tyhjillään.

Kuvassa näkyy etualalla talli ja päärakennuksen takana mäellä vesitorni. Kuva Perinneyhdistys

Kyseessä oli kolmi- ja osittain nelikerroksinen suuri ja komea melkein linnamainen rakennus. Rakennusta ympäröi noin 70 hehtaarin tontti, jolla oli pieni kouluampumarata ja vajaan kymmenen kilometrin päässä oli noin 1000 hehtaarin Rautakorven taisteluampumarata-alue. Taistelukoulun opetuksen alkaessa 10.10.1927 Markovillassa, toimi siellä Jalkaväen Kapitulanttikoulu. Tänne Taistelukoulu kuitenkin oli päätetty sijoittaa, vaikka kaikki tilat olivat jo käytössä. Kapitulanttikoulun henkilökuntaan kuuluvia häädettiin asunnoistaan ja näin saatiin hieman tilaa uudelle tulokkaalle. Monista yrityksistä huolimatta oppilasupseereille tarvittavaa internaattirakennusta ei saatu aikaan koko koulun Viipurissa olon aikana.

Jalkaväen Kapitulanttikoulu liitettiin 1.6.1928 Taistelukouluun kanta-aliupseeriosastoksi ja oppilasupseerit muodostivat koulun upseeriosaston. Rakennuksen pääosa oli koko ajan kanta-aliupseeriosaston käytössä, koska sen oppilaat olivat Markovillan rakennukseen majoitettuja.

Markovillan alueen kartasta näkee, kuinka lähellä jatkosodan kuuluisat taistelupaikat Tienhaara, Kärstilänjärvi ja Tali olivat. Kuva Perinneyhdistys

Oppilasupseereiden ja opettajien oli hankittava katto päänsä päälle, mistä parhaiten taisivat. Asuntopulaa kärsivässä Viipurissa se oli hankalaa. Koulun johtaja lähetti jatkuvasti kirjeitä esimiehilleen ankeista oloista ja tilanpuutteesta. Hän arveli vähävaraisten opiskelijoiden joutuvan asumaan laitakaupungin epämääräisissä oloissa ja tyytymään ala-arvoisiin ravintoloihin ja niiden tuomaan arveluttavaan elämäntapaan.

Oppilasupseereilla ei ollut edes ruokailumahdollisuutta Markovillassa. Ellei jaksanut tai ollut varaa kaupungille lounaalle ja päivälliselle, oli tyydyttävä itse varaamiinsa voileipiin. Myös koulun käytettävissä ollut kalusto oli aluksi täysin puutteellinen. Karttaharjoituksissa ja sotapeleissä jouduttiin työskentelemään juhlasalin lattialla. Opettajilla ei ollut omaa huonetta. Olkkosen marina puutteista tuotti tulosta. Päärakennuksen lähelle saatiin uusi rakennus, johon sijoitettiin asuntoja, varastoja, työhuoneita ja sairastupa.

Juuri valmistunut varastorakennus. Kuva Perinneyhdistys

Koulutuksen kannalta Olkkonen näki suurena puutteena myös sen, ettei koululla ollut omaa harjoitusjoukkoa. Sellaiseksi hän esitti omaa määrävahvuista sodan-ajan varusmiespataljoonaa. Asia tuli vielä paljon myöhemminkin esille, vielä Tuusulassakin Adolf Ehrnroothin aloitteesta. Koulun oli tyytyminen Viipurin joukko-osastojen antamiin harjoitusjoukkoihin. Useimmiten harjoitusjoukon luovuttaja oli Karjalan Kaartin Rykmentti, jonka kasarmit sijaitsivat Papulassa, vain reilun kilometrin päässä Markovillasta. Jonkinlaisen yhteisymmärrykseen päästiin siitä, että koulun oli tyytyminen määrävahvuiseen komppaniaan pataljoonan sijasta. Asia aiheutti kuitenkin usein pientä kärhämää koulun ja rykmentin kesken. Hyvänä puolena oli se, että päivittäiset harjoitusmaastot olivat lähellä ja suuremmissa harjoituksissa koko Karjalan kannas tuli tutuksi. Talvi- ja jatkosodassa tällä maastontuntemuksella oli suuri merkitys.

Ensimmäisen kurssin keski-ikä oli 33 vuotta. Nuorin oli 26 ja vanhin 42-vuotias. Suurin ryhmä olivat jääkärit, viisi oli Wiipurin upseerikokelaskurssin käyneitä, kolme Lappeenrannan Tykistökoulun ja vain yksi oli kadettiupseeri. Taustoiltaan joukko oli varsin kirjava kuten vielä muutamalla kurssilla myöhemminkin. Yhtenäistä oli ainakin se, että kaikilla oli sotakokemusta, sillä kaikki olivat ottaneet osaa vapaussotaan. Jääkäreillä oli lisäksi rintamakokemusta ensimmäisen maailmansodan itärintamalta.

Alkuvaiheen kurssit olivat todella käytännön päämääriin tähtääviä. Sotahistoriaa ja sotilasmaantiedettäkään ei kuulunut kurssiohjelmaan. Vähäinen henkilökunta joutui koville. Kurssien väli oli alkuvuosina joskus vain muutama päivä. Syy tiheään kurssitahtiin oli se, että koko komppanianpäällikkökunta oli jatkokouluttamatta. Koulun johtaja everstiluutnantiksi 1928 ylennyt Olkkonen oli tyytyväinen tuloksiin, ainakin oppilaisiinsa. Hän totesi heidän olleen kiitettäviä ahkeruudessa ja halussa kehittää itseään. Hän pani merkille myös hyvän hengen.  

Sotilasjoukko on paljolti sitä, millainen on sen johtaja. Hannes Olkkosen värikäs persoona painoi leimansa Taistelukoulun alkuvuosiin. Hän oli tyytyväinen opetukseen ja oppilaisiinsa, mutta saattoi puuttua heidän vapa-aikaansakin. Hän puuttui koulun henkilökunnan auto- ja hevoshurjasteluihin kaupungilla tai polkupyörällä ajeluun tai ratsastamiseen jalkakäytävillä. Tiukkuuteen saattoi vaikuttaa se, että Viipurin poliisilaitoksen välit näyttävät olleen alkuvaiheessa kireät. Siviilit valittivat myös ampumamelusta. Suhteet paranivat kuitenkin nopeasti. Koulu järjesti jo Viipurin vapautuksen vuosipäivänä 29.4.1928 taistelunäytöksen, joka sai suuren suosion. Näytökseen myytiin pääsylippuja ja Renault tankkeja kuskattiin paikalle Parolasta asti. Katselijoiden lukumäärän arvioitiin nousseen useisiin tuhansiin, jopa kymmeneentuhanteen henkeen.

Taistelunäytöksen pääsylippu. Kuva Perinneyhdistys

Olkkonen otti omatoimisesti kantaa myös oppilaiden henkilöarvosteluihin. Ne olivat vapaamuotoisia ja asianomaisen kannalta joskus vähemmän miellyttäviä, joissa saatettiin todeta, että ”jo kyseisen upseerin ulkomuodosta voidaan päätellä, että hän on kyvytön”.

Koulun upseereilla, aliupseereilla ja oppilailla oli omaa ja yhteistä kerhotoimintaa vaikka virallista upseeri- tai aliupseerikerhoa ei ilmeisesti perustettukaan. Niiden iloista ei jääty paitsi, sillä kaupungin joukko-osastoilla oli omat kerhonsa, jota käytettiin joskus antaumuksellakin niin, että ”kotimatka” opinahjoon kävi joskus päävartion tai koulun oman putkan kautta. Viipurin lukuisat ravintolat olivat niin oppilaiden kuin henkilökunnankin suosiossa, ainakin niiden, joilla oli siihen varaa.

Myös kaupungin teollisuusyrityksiin rakennettiin hyvät suhteet. Näin Viipurin Tupakka, Suomalainen Tupakkatehdas ja Sergejeffin Tupakkatehdas varustivat 1931 Taistelukoulun koko kertausharjoitusjoukon ilmaisilla savukkeilla. 

Vasta kun seitsemäs komppanianpäällikkökurssi päättyi 16.4.1930, voidaan koulun käynnistysvaiheen, ylimenovaiheen katsoa päättyneen. Opetussuunnitelmia tarkistettiin ja oppilasaineskin muuttui, kun kadettiupseereista tuli vähitellen kurssilaisten enemmistö. Upseerikurssien opetuksessa oli noin kahden vuoden tauko 1932-34.

Olkkosen jälkeen johtajaksi tuli majuri Väinö Oinonen 1931 ja hänen jälkeensä jääkärieverstiluutnantti Aarne Blick 1933 Kadettikoulun johtajan tehtävästä. Markovillan kauden viimeinen johtaja oli everstiluutnantti Aarne Kiira vuosina 1936-1939.

Vuoden 1937 alussa maarekisteriin tehtiin muutos, jolla Markovillan tilan nimi muutettiin Markunlinnaksi. Sotakoulujen toiminta päättyi YH:n alkaessa Talvisodan kynnyksellä 6.10.1939 annetulla käskyllä. Taistelukoululla ei ollut omia perustamistehtäviä, joten oppilaat komennettiin eri puolille Suomea omiin sodan ajan tehtäviinsä. Upseereiden koulutusta varten perustettiin Niinisaloon Sotakoulukeskus. Henkilöstö ja materiaali, jota ei tarvittu liikekannallepanossa, oli lähetettävä pikaisesti sinne. Markovillasta siitä kertyi yhdeksän rautatievaunua.

Kesällä 1944 Talin-Ihantalan ratkaisutaisteluja käytiin vain muutaman kilometrin päässä, mutta ihmeellistä kyllä, rakennus säilyi vahingoittumattomana. Sotasairaalana toiminut rakennus evakuoitiin 18.6.1944.  

Markovillan edessä 31.8.1941 otettu kuva osoittaa, että neuvostoliittolaiset olivat jo ehtineet rakentaa ”riemuportin”. SA-kuva

Talvisodan komppanianpäälliköistä oli noin 40 prosenttia aktiiviupseereita. Heistä oli noin 30 prosenttia suorittanut Taistelukoulun kapteeni- tai luutnanttikurssin. Tämä merkitsi sitä, että komppanianpäälliköistä vain noin 10 prosenttia oli saanut jatkokoulutusta Markovillassa. Talvisodan pataljoonankomentajista oli 62 prosenttia entisiä koulun eri kurssien oppilaita. 11 Taistelukoululla palvellutta upseeria antoi sodissamme henkensä maamme puolesta. Pääkurssien entisistä oppilasupseereista kaatui 121 upseeria eli 10 prosenttia.

Markovillan aikainen opetus osoitti tehokkuutensa kolmessa sodassa ja välillisesti pitkään sen jälkeenkin tuon aikaisten upseerien toimiessa nuorempien johtajina ja opettajina.